"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" — ne Toimen sanat muistuivat välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen? Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut? Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.
Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?
Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko juutalaissaksaa?
Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät häntä, jos tietäisivät… Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa. Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. — Hän ei saanut enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin äärettömän ikävä!
Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat…
— Lapsi raukka, — ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä. — Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä, ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.
Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja! Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki — jopa nyt jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut. Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta… Entä jos se tytöllekin olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina… Ei, ei hän omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön hyväksi luopui periaatteistansa, niin —
Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?
Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle, ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon ja nyökkää päätänsä äidille. — Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme palvelijat iltarukoukseen? — Kohta kutsun, — vastaa äiti. — Ja sitte rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa…
Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo aika saada levätä.