Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa… Ei, ei hänelle sanaakaan näistä asioista!
Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.
Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."
Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt muuttua vain korvakaiuksi…
Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla… Siinä oli kumminkin yksi tie — niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja Sointu sitä kulkivat turvallisesti…
— Esko, minnekkä jäit? — kuului samassa heleä ääni portaista. —
Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!
Siinä oli toinen tie… unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon, joka kukkasilla peitti mustat syvyydet…
Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja huusi tytölle vastaan:
— Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!