"KIROUKSEN KIRJA"
Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan. Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen, varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla järkevä…
Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.
Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.
Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.
— Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?
Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: — Saanko tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä…
Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.
— Mikä sinun on? — kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.
— Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet…