— Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.
— Minun on ollut niin ikävä…
— Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö, siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.
Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.
— Minä lähden iltajunassa, — sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi vaiti. — Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.
Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.
— Lähdet tänään? Ja Esko —?
Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta vastasi aivan viattomasti:
— Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.
Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen, tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin…