Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.
— Kuule, — hän kuiskasi arasti, — sinä lupasit kertoa…
— Jeesuksesta! — täydensi Sointu. — Oi, niin mielelläni. Mutta saatko sinä kuulla?
— Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa… Ei kukaan tiedä.
Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:
— Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun minä jo lähden kotiin.
Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:
— Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!
Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut, mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan, tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut…
Vaan mitä… mitä Sointu nyt sanoikaan?