Pastori palasi takaisin.
— Kuulkaa, maisteri von Stern. Minun saamani jälkeen te puhutte tänä iltana ja hän laulaa. Satamassa on nykyään eräs suomalainenkin alus, ja ulkomaalaisissa palvelee usein suomalaisia miehiä. Me kutsumme nekin, ja kerran he saavat kuulla omaa äidinkieltänsä jälleen. Ei, ei vastustusta. Minä uskon, että Jumala on sen johtanut. Saanko puhutella tyttöä?
Laine tuli ujona ja suloisena. Hän hämmästyi, kun pastori Valion välityksellä esitti asiansa. — Minäkö? Vieraalle miesjoukolle? Mutta pastori kääntyi päättäväisenä Valion puoleen: — Sanokaa, että hän ajattelisi sitä yhtä, josta puhuitte, veljeä tai ystävää… Sanokaa, että hänen tulee laulaa ikäänkuin sen ystävän sydämeen, ikäänkuin rakkaimman pelastus riippuisi tästä laulusta…
Laine sävähti ja punastui, vielä enemmän kuin Valio äsken. Täynnä kysyvää ihmetystä hän loi silmänsä vieraaseen pastoriin, ja häntä kohtasi katse niin läpitunkeva ja velvoittava, että puna katosi ja hän kalpeni sen edessä. Hän ei uskaltanut kieltää, tuntui kuin korkeampi ääni olisi vaatinut häntä tottelemaan. Ei hän ehtinytkään paljon arvella, sillä samassa jo pastori kumarsi, lähtien ulos Valion seuraamana.
Sade oli kiihtynyt ja ilma oli käynyt entistä kolakammaksi. Ehdottomasti Valion mieleen johtui: kuinkahan kauan hän aikoo olla liikkeellä? He astuivat rantaa kohti, veden virtana valuessa. Raitiovaunut sulloutuivat väkeä täyteen, kävelijät kiirehtivät askeleitansa, mutta satamassa tehtiin työtä hidastamatta ja hätäilemättä, tasaisesti kuten aina. Täällä lastattiin, tuolla purettiin lastia. Miehet kantoivat laivasta lankkuja, pitkiä ja raskaita; joku hetkeksi pysähtyi, pidellen rintaansa, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas astui toisten jäljessä taakkoinensa. Sade valeli heitä, eivätkä he edes pyyhkineet pois kasvoihinsa räiskyviä pisaroita.
— Tunnetteko muodosta, että nämä ovat teidän kansalaisianne? kysyi pastori Valiolta. — Katsokaa tuota yhtä, joka näyttää heikolta ja väsyneeltä. Kun hän on laskenut lankkunsa paikoilleen, silloin on hyvä puhutella häntä ja kutsua kokoukseen. Kello seitsemän, jos hän ymmärtää tanskaa —; muuten kello kahdeksalta. Nyt — rientäkää!
Ja Valio kutsui sekä häntä että toisia. Nuorukaisen silmät loistivat, kun hän kiitti, ja useat muutkin lupasivat tulla; joku oli ääneti, mutta kaikki käyttäytyivät vakavasti.
— Nuo lienevät äskettäin purjehtineet kotirannasta, sanoi pastori. — Merellä ja vieraissa satamissa villiydytään.
Valio huokasi syvään, muistaen Aarretta. Sydämestään hän oli iloinen siitä, että oli edes koetteeksi lähtenyt etsimisretkellensä, niin toivoton kuin se oikeastaan olikin. Ehkäpä hän kuitenkin saattoi jotakuta hyödyttää. Häntä liikutti syvästi kiitos, jonka merimiesten silmät lausuivat vielä selvemmin kuin sanat, ennenkuin hän todellisuudessa oli mitään tehnyt heidän hyväksensä. Valio ei vielä koskaan ollut tuntenut sellaista palvelemisen ja antamisen halua kuin tällä hetkellä.
— Noilla laivoilla kävin jo eilen ja toissapäivänä, kertoi pastori, kun he jatkoivat kulkuansa toiseen suuntaan. — Tuo on Tanskasta. Minun täytyy kohta ehtiä konsulinvirastoon, jossa miesten palkat jaetaan. Silloin muistutan heille, että vanha äiti tai vaimo ja lapset ehkä kärsivät puutetta kotona… Olen saanut lähettää tuhansia kruunuja, jotka muuten olisivat soluneet runnarin taskuun.