— Kumpainenko valta on voittanut Aarteen? ajatteli Valio vavistuksella. Mitä enemmän hän näki ja kuuli, sitä lähemmäksi veljen kohtalo tuli hänen sydäntänsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänelle elävissä tauluissa olisi näytetty, mitä Aarre oli kokenut eron vuosina.
Konsulinviraston ulkopuolella oli vilkas liike. Ulos ovesta riensi mies toisensa jälkeen, ja vastaanottajat olivat valmiina odottamassa, kuten pastori oli kertonut. Hänen otsansa synkistyi, kun hän raitiovaunusta hypäten näki tämän kaiken. Oliko hän tosiaankin myöhästynyt? Hän katsoi kelloansa — hänen olisi pitänyt ehtiä aivan parahiksi. Selityksen antoi ilkkuva runnari: — Ähä, saittepa pitkän nenän! Palkat jaettiin jo puolen tuntia sitten! Hän oli siis erehtynyt, tai jakamisaika oli jostakin syystä muutettu. Ei nyt auttanut muu kuin koettaa puhutella niitä miehiä, jotka vielä seisoskelivat kadulla, ja sitten lähteä boardinghuoneisiin toisia etsimään.
— Teidän nimenne on Hansen, vai kuinka? Kas niin, tunsinhan kuitenkin. Mihin nyt olette matkalla? Eikö teitä haluttaisi käydä lukemassa Kööpenhaminan lehtiä? Sitten myöhemmällä, kello seitsemän ajoissa, puhun Jumalan sanaa pikku kirkossamme. Tulettehan, eikö niin? Ja tämä toverinne, kuka hän on? Larsen. Hyvää päivää! Niin nuori, varmaankin ensikertalainen, ja ensimmäiset ansaitsemanne rahat käsissä. Kuinka paljon? Nuoret ystävät, eiköhän olisi varminta heti lähettää ainakin puolet niistä kotiin? Täällä on monta viettelystä; ennenkuin huomaattekaan, kuluvat rahanne aivan turhaan, ja —
— En minä tässä jouda odottamaan koko päivää, keskeytti röyhkeä ääni pastorin ja merimiesten keskustelun. Siinä seisoi heidän takanaan mustapartainen, kookas mies. Pastori tunsi hänet liiankin hyvin; hän oli yksi Hopfenstrassen runnareista.
— Oletteko tehnyt sopimuksen näiden miesten kanssa? kysyi pastori, katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin.
— Olen kyllä. Eikä teillä ole oikeutta sekaantua minun asioihini.
— Siis jo ennätitte sentään, pastori huokasi, kääntyen nuorukaisiin.
— Niin, kas… emmehän me vielä vastanneet, tämä herra vain kysyi, onko meillä kortteeria…
— Tunteeko pastori häntä? kysäisi nuori Larsen ripeästi. — Minä ainakaan en ole luvannut mitään, eikä Hansen myöskään, jos oikein kuulin. Voisiko pastori suositella meille paremman majapaikan?
— Sen kyllä voin, oli tyyni vastaus, niin tyyni, että Valio ja molemmat merimiehet eivät saattaneet aavistaa, mitä se hänelle maksoi. Mutta kohta he saivat kuulla. Runnari puhkesi hirveisiin sadatuksiin, puistellen nyrkkiänsä poistuvien jälkeen. — Saatanan pappi, huomenna haastan sinut oikeuteen! Dyre hoi! Sinä todistat, että hän vie mukanaan minun vuokralaiseni. Kyllä minä näytän…