— Voi, mitä lokaa ja kurjuutta täällä saa nähdä!
— Saattaisi nähdä enemmänkin ja julkisempaa, mutta toisaalta on sellaistakin, jonka läpi tunkee yksin musta yö. On paikkoja, joilla on siveyden varjo, joihin ei nainen saa astua… ja sitten tulee pimeys ja päihtymys, ja kokemattomat nuorukaiset kuljetetaan pois synnin pesiin vastuksetta tai väkisin… Ah, se on hirmuista!
— Mutta minkätähden? Mitä se hyödyttää heidän isäntiänsä? Valio oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.
— Kaksikymmentä prosenttia runnarin kukkaroon. Niillä verirahoilla paholainen rikastuttaa omiansa…
Valion sydäntä värisytti. Hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta todellisuus oli kamalampi kuin mikään kuvittelu, niin kamala, että ajatus ei voinut sitä pohjata. Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun kova rymäkkä herätti heidän huomiotansa. He lähenivät jälleen boardinghuonetta. Oli jo niin pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin tumman olennon, joka jysähti kadulle, ja päitä, jotka vetäytyivät sisään. Melu hiljeni, mutta hillitysti se vielä kuului peitettyjen ikkunoitten takaa.
— Mikä minun nyt perii? kuuli Valio miehen voivottelevan selvällä suomenkielellä. Oikein hän ilostui, että sai tilaisuuden hetkeksi syrjäyttää kauhun ajatukset ja olla muunakin kuin toimettomana katselijana ja kuulijana. Hän kumartui kohta miehen puoleen, auttaen hänet jaloilleen.
— Oletteko loukannut itsenne? Kuinka on laita?
— Kah, suomalainen! sanoi mies hämmästyksissään, unohtaen vastata.
— Niin, suomalainen ystävä, joka tahtoo teitä auttaa. Ette taitanut sentään saada pahaa vammaa?
— En taitanut. Mutta se juutas vei rahani, joka pennin. Minä sanoin, että anna pois! eikä hän vaan antanut, hokisi jotakin venskaa, senkin peto…