— Tarkoitatteko isäntää? Kuinka hän sai teidän rahanne?
— No kun lupasivat toimittaa hyyryn minulle, siitä on jo toista viikkoa, mutta eivätpä ole toimittaneet. Tänään sanottiin, että niitä ei ole saatavana yhtään. Vai niin, sanoin minä, anna sitten rahani takaisin! Hän ei ollut kuulevinaan — ja silloin minä suutuin. Tappelu tästä tulee, sanoin minä, ja sitten kyllä Putikan Juha näyttää, kenen puolella oikeus on. Mutta voiko niille rakkareille mitään, kun on yhdeksän yhtä vastaan?
Valio kääntyi pastorin puoleen selittäen miehen kertomuksen. — Hän tuntuu yksinkertaiselta ja rehelliseltä, uskon hänen puhuvan totta. Eikö tapausta voi ilmoittaa poliisille?
— Poliisi vastaa, että juttu yhtä hyvin voi olla valhetta, koska ei ole todistuksia. Ei runnareita hevillä saa vedetyksi edesvastuuseen, varsinkaan kun kielentaitamaton heidän kynsissään on kärsinyt. Mennyt on kyllä mennyttä, mies parka; mutta pyytäkää häntä tulemaan kanssamme, ehkä voimme toisella tavalla häntä auttaa. Meidän täytyykin jo lähteä, kello lähenee seitsemää.
Valiokin vilkaisi kelloonsa ja hämmästyi. — Mehän olemme kulkeneet monta tuntia! Voinko täältä jostakin telefoneerata vaimolleni? Hän jo varmaan käy vallan levottomaksi. Otan sitten kiireimmiten ajurin ja lähden vielä hotelliin, kootakseni vähän ajatuksiani ennen puhetta. Tämä suomalainen jää siis huostaanne, kunnes tavataan? Siinä täytyy tulla toimeen merkkikielellä. Pastori raukka, kylläpä saitte hankalan tehtävän, hän lisäsi surullisen leikillisesti, nähdessään kuinka Putikan Juhan huulet itsekseen liikkuivat ja silmät kysyvinä tähystivät heidän huuliansa, joilta vieraskielisiä sanoja vierähteli.
— Sanokaa: voi suomalaisia merimies raukkoja! Minun on jo kauan ollut surku heitä, sillä he tosiaankin ovat täällä kuin paimenettomat lampaat. Olen kuullut, että Hampuriin kohta lähetetään työntekijöitä heitä varten, ja Jumalan kiitos siitä; mutta monta on satamaa, jossa työvoimia ja varoja kaivataan — en tarkoita yksin Suomesta, enhän tunne teidän lähetystänne niin tarkkaan —
— Oi, nyt minä tämän tarpeen oikein ymmärrän ja työn suuruuden, keskeytti Valio innokkaasti. — Lähdin kyllä matkalle varta vasten siihen tutustuakseni, mutta en käsittänyt, en aavistanut… Suokaa anteeksi, että saatoin estellä, kun pyysitte minua puhumaan heille! Nyt on sydämeni niin täynnä… Jumala antakoon oikeita sanoja! Mielelläni kuulisin teidän puheenne ensin, mutta nythän en voi. Näkemiin asti, ja kiitos kaikesta, pastori!
He erosivat kumpikin suunnallensa, pastori suomalaisen Juhan kanssa, joka luottavaisena seurasi tuntematonta opastansa. Olihan hänelle nyt osotettu ystävällisyyttä ensi kerran sen jälkeen kuin hän kotimaan rannasta lähti outoon maailmaan. —
Pastori ei huomannut, että heidän ohitsensa kulki tumma, päivänpaahtama nuorukainen, sama, jonka hän vieraalla laivalla oli tavannut. Mutta nuorukaiseen kohtaus vaikutti kuin sähkön isku. Äkkiä hän muutti suuntaa, seurasi eteneviä jonkin matkan päässä Kastanienalleelle asti, näki heidän katoavan ovesta porraskäytävään ja hiljensi silloin kulkuansa, lähestyen taloa verkkaan, aivan kuin olisi toivonut tien pitemmäksi. Vielä ovella hän seisoi empien ja taistellen, teki sitte ripeän päätöksen ja riensi portaita ylös, nyt kiireisenä kuin pidättäjää peläten. Se oli Aarre von Stern.
* * * * *