Lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoihinsa. Pastori tarkasteli häntä tutkivasti.
— Olenko nähnyt teidät ennen?
— Olette. Mutta ei ole mahdollista, että voisitte muistaa —
— Muotonne muistan hämärästi, nimeä en.
— Nimeäni ette kuullut milloinkaan.
— Saanko siis kysyä sitä nyt?
— Enkö saa jättää sitä sanomatta — toistaiseksi?
— Jos niin tahdotte, nuori ystävä. Ei luottamusta anneta vaatimalla.
— Kiitos, minä luotan teihin. Sitä osottaakseni tahdon kertoa jotakin. Olin Kööpenhaminassa noin kolme vuotta sitten, mutta silloin oli syksy, nyt on kevät. Ensi kerran olin kotini jättänyt, olin melkein lapsi vielä, puhdas, kokematon… Te kutsuitte minua, minä jo seisoin Bethelinne ovella, mutta viitatessanne pakenin — kiusaukseen ja lankeemukseen. Sydämeni ei ollut syyllinen silloin — sittemmin se kyllä on ollut. Miksi kertaisin katkeria muistoja? Sen vain halusin sanoa teille, että kun ensi kerran minua lähestyitte, heräsi kodin ja äidin muisto niin voimakkaana, että kirjoitin sydän täynnä ikävöimistä — kirjoitin ensimmäisen ja viimeisen kirjeen. Oli vieläkin eräs, jota muistin silloin… Hänet olen aikaa unohtanut. Mutta kun tänään palasin kolmen vuoden matkalta vieraista maanosista, vaaroista, vaiheista, synnistäkin, niin lähelle kotimaata, että ainoastaan kolmen vuorokauden matka minut siitä erottaa — silloin te olitte ensimmäinen ihminen, joka astui eteeni — te käsitätte, sen täytyi vaikuttaa minuun ihmeellisesti — ja entisyys heräsi jälleen, niinkuin kaikki muu olisi veden vaahtona haihtunut. Ken voisi selittää tunteita, jotka sellaisena hetkenä liikkuvat mielessä? Kun te kutsuitte, lupasin tulla, en muuta voinut — ja kuitenkaan en nyt olisi tässä, ellei kohtalo jälleen olisi johtanut teitä tielleni, juuri kun olin aikeissa paeta vielä kerran. Minkätähden? En tiedä itsekään, en ole milloinkaan tuntenut niin hurjaa rauhattomuutta. Mutta kun teidät näin, en voinut mennä Casinoon… ja nyt tahtoisin kirjoittaa kotiini jälleen, niinkuin silloin…
Pastori puristi sydämellisesti hänen kättänsä.