— Niin, te kirjoitatte vielä tänä iltana. Ettekö tahtoisi olla vieraanani ja käyttää huonettani? Siellä on rauhallista. Menemme juomaan kupin teetä heti jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt luulenkin, että on aika aloittaa. En pyydä anteeksi, että keskustelumme keskeytyy, sillä eihän se oikeastaan keskeydykään, kun puhun teille, juuri teille…
Hän puhui siitä, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". Hän puhui syntisten Vapahtajasta, joka antaa anteeksi ja nostaa voittoon ja vapauteen.
— Minulle? Onko tämä minulle? Niinhän oli hänellekin käynyt: hän oli lähtenyt uhmaten ja luottaen itseensä, oli väsynyt taisteluun ja antanut virran viedä. Mutta tuo uusi voima?
Aarre ei ollut avannut raamattua eikä kuullut Jumalan sanaa kolmeen pitkään vuoteen. Jokainen sana soi kuin kotisävel, vaikka kieli ei ollut hänen äidinkieltänsä. Mutta hän istui kuin huumaantuneena, kuin taikakehässä, jossa ei ymmärrä, mitä tapahtuu, yliluonnollisten voimien liikkuessa.
Vielä hän oli samassa tilassa, kun pastori ilmoitti, että tanskalaista jumalanpalvelusta seuraa suomalainen puhe. Hän sanoi, että eräs ystävä Suomesta oli luvannut puhua veljillensä, lausui ilonsa siitä ja pyysi läsnäolevia suomalaisia jäämään, tanskalaisten poistuessa hänen seurassansa lukusalin puolelle.
Iloisesti hämmästyneenä ja hiukan uteliaana Aarre katsahti ympärilleen. Tosiaankin, noin kymmenkunta suomalaista oli koossa. Ja puhuja! Aarre tuijotti hoikkaa, tummatukkaista ja hienohipiäistä nuorta miestä, joka astui sisälle — tuijotti ja kalpeni. Yllätys oli niin suuri, että hetkeksi kaikki musteni hänen silmissään. Sitten hän sykkivin sydämin painoi päänsä alas, kumartuen syvään toisten taakse.
Valio ei paljon ollut ehtinyt järjestää puhettaan, tuskin muuta kuin ajatuksissaan matkalla hotelliin. Siellä hänellä oli ollut täysi työ lohdutellessaan Sirkkua, joka silmät itkettyneinä heittäytyi hänen syliinsä valittamaan levottomuuttansa ja tuskaansa. Ja nyt Valion vielä uudestaan piti mennä pois ja viedä Lainekin mukana! Eihän Sirkku päässyt, eihän Einoa voinut jättää. Silloin Valio hiljaisesti alkoi kertoa näkemiänsä, ja kun hän vieritti esiin kuvan toisensa jälkeen, suurenivat Sirkun silmät, ja sitten kyyneleet alkoivat uudestansa vuotaa. — Mene, mene, hän huokasi. — He tarvitsevat sinua paremmin kuin minä. Sitten hän oli uljas eikä hiiskunut sanaakaan siitä, että hän pelkäsi jäädä yksin illaksi vieraaseen hotelliin.
Koko tien Valio sydämessään rukoili apua Jumalalta, ja nyt hän seisoi tässä pienen kuulijakuntansa edessä, valmistumattomana, mutta ilman pelkoa. Hän tunsi, että nyt ei ensi sijassa tarvittu valittuja sanoja, vaan rakkautta, ja sitä hänellä oli paljon, oi niin ylivuotavasti, koko sydän tulvillaan. Parhaan itsensä hän tahtoi antaa näille, joiden katse janoten kiintyi hänen silmiinsä, ja hän puhui, puhui niinkuin hän ei koskaan ennen ollut voinut puhua. Hänellä itsellään oli se tunne, että tämä oli virkaanastujaissaarna, vihkimys hänen tulevalle elämänurallensa. Ja merimiehet ymmärsivät häntä. Loistivathan hänen silmänsä niin lämpimästi, sanoihan hän näkevänsä heissä veljiä, sillä hänellä oli rakas veli, merimies niinkuin hekin, kaukana poissa… Ei yksikään sydän jäänyt koskemattomaksi, kun hän kuvaili, mitä äiti tuntee poikansa kyntäessä vieraita vesiä. — Olen nähnyt oman äitini kyyneleet ja kaipauksen, olen yhdessä hänen kanssansa rukoillut, että Jumala varjelisi kaikesta pahasta meidän rakkaintamme… Kun te kuljette viettelysten keskellä, muistakaa äitinne rukousta! Hän puhui hänestä, jonka luoksi se rukous kohoaa, yksinkertaisesti, melkein lapsellisesti; mutta suuret miehet tulivatkin lapsiksi, ja "sellaisten on taivaan valtakunta"…
Kun puhe oli loppunut, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Silloin astui sivuovesta harmoonion luo yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu ujo tyttö. Valio painoi muutamia syviä sointuja. Laine loi silmänsä alas, puna peitti hänen poskensa. — Minun täytyy laulaa… oi jos voisin… jos voisin ajatella, että kutsun häntä, että hänen äitinsä kutsuu…
Sävel helkähti hiljaa, lämpimänä kuin suvinen aalto, joka kotilahdella väräjää. Niinkuin unessa Laine näki tummat kyyneleiset silmät, säpsähti, mutta ei uskaltanut kääntää katsettansa. — Harhaa vain… mutta minun on nyt helpompi laulaa hänen äitinsä laulua. Tunnen että se jo soi vapaammin, niinkuin kotona kalliolla…