X
Sinä aamuna taivas hymyili merelle ja meri rannan kallioille; kukasta kukkaan kävi kuiske Valkaman puutarhassa, ja oksalta oksalle helkkyi liverrys. Mailis laski kätensä rinnalleen: jaksaisiko hän kestää onnensa äärettömyyttä?
Se oli tullut vähitellen. Ensin Hampurista sähkösanoma, että Valio ja Sirkku keskeyttivät matkansa, koska olivat saaneet "toivottuja, suotuisia tietoja"; sitten kirjekortti, jossa Valio ilmoitti, että Aarre elää ja on terve sekä on palannut Austraalian matkaltansa takaisin Eurooppaan. Kohta seurasi toinen kortti, johon Aarre itse oli kirjoittanut: "Tervehdys kalliille äidille, tervehdys isälle, tervehdys koko syntymäseudulleni!" Samana päivänä Valio jo sähkötti Helsingistä: "Olemme saapuneet. Aamulla luonanne. Valmistukaa suureen iloon!"
Eikä Mailis kuitenkaan ollut valmistunut. Einar oli vaunuilla ajanut laivarantaan, mutta hän ei voinut, hänen täytyi jäädä. Hän nojasi verannan kaiteeseen, katsellen aavalle, ihanalle merelle, joka kerran otti hänen ilonsa ja nyt oli antava sen takaisin. Jo solui valkoinen laiva esille niemen takaa — saaristolaisille tavallinen, jokapäiväinen ilmiö, hänelle tänä hetkenä valtavinta, juhlallisinta, mitä hän oli nähnyt milloinkaan. — Oi Jumala, vahvista minua! Riemu huikaisee, riemu pyörryttää… Mutta entäpä jos se ei olisikaan totta? Entä jos tulisi pettymys viime hetkessä?
Ei, ei… he tulevat… Hevoset kapsahtavat pihaan, hän hyppää vaunuista, hän näkee äitinsä ja rientää ylös portaita, hän levittää käsivartensa, hän jo lepää syleilyssä — lemmitty, ikävöity, kadotettu ja takaisin saatu!
Silloin pakenevat ympäriltä meri ja manner ja kukkiva puisto ja kaunis Valkama kesäisessä sulossaan. Silloin haihtuu mennyt ja tuleva, ja nykyhetkeen sulautuu kaikki, mitä sydän tuntee autuainta ja surujen laakso valoisinta tarjoaa — pitkien öiden jälkeen synkissä syvänteissä.
Hetkeä myöhemmin he seisoivat salissa sillä kohdalla, mihin uusi kaksoistaulu oli ripustettu. Kyyneleet sumensivat Aarteen silmän:
— Oi äiti, äiti, kuinka sinä olet rakastanut minua!
— Me molemmat, äiti vastasi, keveästi koskettaen hänen kättänsä. Hän havahtui katselemasta taulua, kääntyi ja näki isänsä, jonka tummat silmät säihkyivät hänen silmiänsä vastaan. Näin he olivat seisoneet kerran kapealla hietakaistaleella meren vaahtojen räiskeessä, vihan kuohujen kohinassa. Nyt syli hiljaa avautui sylille, ja Aarre tunsi täysin, mitä hän jo laivan laskiessa rantaan oli aavistanut: entiset olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Mutta kallis oli hinta ollut: kolmen sydämen särkynyt onni.
Vasta myöhemmin he kolme kertoivat vuosien vaiheita toisillensa. Vasta silloin sydänten syvyydet paljastettiin, ja silloin vasta Mailis kysyi: