— Saanko pitää sinut?
Mutta varjo kulki ylin Aarteen kasvojen, ja hän loi syvän, apua pyytävän silmäyksen Valio veljeensä, joka istui hiljaisena kuuntelijana. — Sinä sen tiedät, sinä sen tunsit kotimatkallamme. Sinä noudit minut takaisin, mutta sinua auttoi toinen. Sano äidille, mitä minä en voi sanoa, sillä minä olen jo tuottanut surua liian paljon…
Ja Valio sanoi, että Aarre ei saattanut jäädä.
— Niin, se on mahdotonta. Kun hänet näin, lapsuuteni rakkaan, silloin ymmärsin, että en unohtaisi koskaan, en muualla kuin toisen, odottavan morsiamen sylissä — ja sentähden riennän takaisin sen rinnoille — meren, joka on ollut kärsimysteni lähde, mutta jota en ole lakannut lempimästä kuitenkaan. Älkää minua tuomitko — meidän täytyy erota jälleen…
* * * * *
Pian, liian pian eron päivä katkaisi yhdessäolon lyhyen ilon. Kaikki oli taas kuin unelmaa, mutta se unelma sisälsi todellisuuden, joka antoi voimaa.
Valio on polvistunut Herran alttarin juureen, hänen uskonsa kytevä kipinä on leimahtanut tuleksi, ja hän lähtee sisimmästä kutsumuksesta, Hengen vihkimänä, harhailevia veljiä pelastamaan. Aarre on syvään taivuttanut ylpeän päänsä. Isän ja äidin katse, veljen katse, Vapahtajan katse — murheen ja rakkauden tulenliekit — oi, ne ovat polttaneet, mutta hänen omatuntonsa on saanut anteeksiantamuksen rauhan. Jumalalle kiitos — he lähtevät hänen nimessään ja voimassaan turvattuina, ja silloin isä ja äiti eivät kadota heitä, vaikka meret aukeavat heidän ja kodin välillä.
Tämä vakuutus kantoi Mailista kaihomielisenä elokuun iltana, kun valkoinen saaristolaiva jälleen lepäsi laiturin ääressä ja matkatavaroita kuljetettiin Valkamasta rantaan.
Aarre lähti ensin.
Päivän sammuessa mereen hän oli seisonut hietakaistaleella kaihon juurella katsellen ulappaa, joka tyynenä kuvasteli taivasta. Ensimmäinen tähti välkkyi syvällä veden sylissä. Silloin saapuivat Viljo ja Laine, joita hän oli pyytänyt kohdata täällä.