Hän katsoi tytön syviin silmiin, ja hänestä tuntui, että sen täytyi olla viimeinen kerta. — Sinä olit nuoruuteni kaunein unelma… jää hyvästi, Laine! Katso tähteä tuolla… ja taivasta meressä… Kiitos, että viittasit siihen, minun tähteni… sillä nyt minä olen ymmärtänyt, että — Ääni hiljeni kuiskaukseksi: — että taivas on minuakin varten!
Sitten Viljolle:
— Ota, tämä on häälahja, rehellisellä työlläni ansaittu. Hän ojensi kuoren täynnä seteleitä. — Se oli vähällä luistaa Hampurin Casinoon, olin unohtamaisillani vanhan velan. Kunnon toveri, pystytä nyt pian uuden kodin nurkkakivi!
Hän tunsi äänensä kohta pettävän ja pyörähti äkkiä pois, kadoten viidakkoon, ennenkuin Laine ennätti pyyhkiä kyyneleensä ja Viljo tointua hämmästyksestään. Vasta illalla laivan luona he liikutettuina saivat Aarretta kiittää. — — —
Koko taivas loisti jo täynnä tähtiä, koko syvyys väreili ja välkkyi. Laivan viilettäessä eteenpäin Aarre miettiväisenä nojautui kaiteeseen, katsellen tähtiä vesikuvastimessa.
— Niinhän hän sanoi merimiessalissa: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman."
Hän kohotti katseensa ja ojentihe suoraksi. Hänen sydämensä uhkui miehekästä luottamusta; hän ei pelännyt eikä epäröinyt.
— Tämä on velvollisuuden tie, ei ollut valitsemisen varaa. — — —
Sen käsittivät myöskin neljä äänetöntä kulkijaa hiljaisella tiellä, joka Tähtilammen kautta vei Valkamaan. Eivätkä hekään epäröineet. Valio ihmetteli: kuinka kirkkaat ovat äidin silmät! Sirkku ihaili: kuinka ylevä on isän olento! — Lammen rannalle he pysähtyivät, hetkeksi vain, ja silloin Sirkku huokasi.
— Tätä me molemmat rakastimme niin paljon, eikä meistä kuitenkaan tullut kotilammen lapsia.