— Niinkö arvelet? Juuri sitähän menemme muille näyttämään kauniina kaukokuvana, sellaisena kuin sitä itsekin ikävöimme.
— Niin, ja palaammehan tänne jälleen, sanoi Sirkku iloisemmin.
— Palaamme isän ja äidin illan iloksi. Täälläkin on meren poikia, ei lähteneitä, vaan lähteviä, ja sitten kun olen ulkona kokemusta saanut, voin ehkä varustaa heitä matkalle. Emme jätä isää ja äitiä yksin, kun he tulevat vanhoiksi. Silloin rakennamme kesätupasen Tähtilammen rannalle.
Mailis katsahti taaksensa, hymyillen kirkasta hymyä: — Kiitos, poikani!
Mutta Einar sanoi vaimollensa:
— Sinä et jää niin yksin kuin minä, sillä koko saaren kansa on sinun perhettäsi. Mailis — kovat kokemukset ovat taivuttaneet minua — ja sinä — sinä olit voimakkaampi… Kun poikamme ovat poissa ja kesämme yksinäiset, mitä arvelet, jos minäkin koettaisin… jos yhdessä koettaisimme täällä tehdä työtä, "varustaa heitä matkalle"…
Sinä hetkenä Mailis tunsi, että jos hän paljon oli kadottanut, hän oli voittanut enemmän. Viimeisen erottavan syvänteen yli kaartui silta, Einar riensi ylitse, ja syksyisessä pimeässä laaksossa sydän sykähti sydäntä vastaan täydemmin ja voimakkaammin kuin kerran nuoruuden ja kevään riemuhetkenä uuden kodin kynnyksellä.
* * * * *
Vielä jäätyänsä kahdenkesken Einar ja Mailis viipyivät Valkamassa muutamia ihania syyspäiviä. Mailis tahtoi sitoa Laineen myrttiseppeleen hänen hääpäivänsä aamuna.
Auringonpaistetta, heloisinta kimmellystä siintävällä ulapalla, raitista tuulta häävenhojen viiletellä kirkolle ja oman kodin rantaan. Morsian suloinen, sulho oiva, nuoret sydämet täynnä syvää, koetusten kirkastamaa onnea, iloista toivoa, uhkuvaa elämää…