Mailis iloitsi iloisten kanssa koko päivän, mutta illalla hänet valtasi outo, omituinen levottomuus. Viljon ja Laineen hääyönä hän näki unta, ja uni oli selvä kuin elävien kuvien sarja.
Hyrskyävä meri, öinen kaamea pimeys, vain silloin tällöin salaman tulikieliä synkän kaarroksen katkoksista… Myrskyn kourissa taisteleva laiva — voi, nyt se kallistuu, kaatuu — ei, nousee jälleen… Purjeet lepattavat repaleina, jalusnuorat katkeavat… Uljas poika kiipeää mastoon — kas niin — Entä toinen tuolla? Salaman välke — oi Jumala, Aarre se on, minun poikani! Hän on halkaisijan puomilla, hän kiinnittää purjetta, jota tuuli riuhtoo, ja jokaisen jättiläislaineen kuohuihin puomi sukeltaa kuin vesilintu… Silloin aalto kurottaa päätänsä ja valkea vaahto suutelee nuorukaisen huulia, silloin ilmassa tuulen harput soivat, ja meri laulaa intohimoisin, voitonriemuisin sävelin:
— Minä lemmin, lemmin sua! Mainen rakkaus kuplana raukee, hääyö joutuu, helmani aukee, lemmi, lemmi mua!
Hän ei näe, hän tarkkaa vaarallista työtänsä; hän ei kuule, sillä hän kuuntelee sisäisiä ääniä. Ulappa ja taivas sulavat yhteen, vieno kajastus punaa aallot ja taivaanrannan. Mutta meri yltyy yhä hurjempaan kiihkoon:
— Meri tahtovi, vaativi sun! Tunnetko, kutrisi vettä jo viistää? Lempi on voimakas, omansa se riistää… Nyt olet mun! mun — — — mun — — —
Halkaisijan puomi kohoaa tyhjänä suunnattoman hyökylaineen sylistä. Tuuli ulvoo ja kuohut tanssivat hurjassa riemussa. Silloin soi ääni aivan selvään: — Äiti, älä itke! Meren helmassa on taivas, ja taivas on minuakin varten!
Kajastus on muuttunut heleäksi rusoksi ja ruso kirkkaiksi aamusateiksi, jotka luovat hohteensa yli aavan, äärettömän ulapan… — — —
Kalpeana Mailis kulki seuraavat päivät, yhtä kalpeana myöskin Einar. Kun saapui kirje Valiolta, he katsoivat vavahtaen toisiinsa. Avaamattakin he tiesivät sisällyksen. Mutta he voivat sanoa: — Meren helmassa hän löysi taivaan, ja sama taivas on meitäkin varten!
Länsirannan tuvassa Anni lauloi:
— " Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille…"