Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. — Nyt on rauha, se kuiskaa. — Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita! Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte. Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.
Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä, kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten väistyy ja katoaa.
Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa, hiljaa.
Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja, myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä painavan. Uusi puhallus — ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi kuin siipien lehahtamalla.
Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden tyynessä kuvastellen — siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan puhallus kuului.
Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus, sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha, huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:
— Atla, kuuletkos — älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!
Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä, juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena valittaen:
— Kyllä teidän kanssanne käskee!
Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö. Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan "huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä. Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta syötettävänä.