Mailis oli vähällä nauraa kesken huoltansa, mutta samassa eräs ajatus iski kuin salama hänen mieleensä.
Hän näki edessänsä nuoren Laineen kuvan, suloisena, säteilevänä. Lapsia he olivat kumpainenkin, mutta lapset kasvavat… Einar, Einar, oletko oikeassa kuitenkin?
Mailis valvoi vielä, kun aamu sarasti. Hän rukoili poikansa puolesta.
* * * * *
Yhä satoi ja tuuli siihen aikaan, jolloin veneitten piti palata. Vieraat nukkuivat syvässä unessa, mutta Mailis oli jo kauan seisonut verannalla odotuksesta sykkivin sydämin, tähystellen kaukoputkella merelle. Huoahtaen hän kääntyi menemään, kun häntä sisälle kutsuttiin.
Juuri silloin vene liiti esille niemen takaa. Sen näki paroni, joka sadetakkiinsa verhottuna käveli edestakaisin rannalla.
Aarteen sydämeen hän ei nähnyt. Se oli tällä hetkellä taas vahan pehmoinen, hellä ja ikävöivä. Hän kaipasi päästä äidin luo, häntä hyväilemään, pyytämään anteeksi ja kertomaan, ettei ollut mitään hätää. Hiljaa hän aikoi kuiskata äidin korvaan senkin, että hän illalla oli muistellut kaikkia heitä ja melkein toivonut kotiin… Tai ei sentään, ei hän sitä viimeistä sano edes äidille, sillä sehän ei ole miehekästä. Isälle vielä vähemmin. Isä on ylpeä hänen reippaudestaan, aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana lähti luvatta yksin purjehtimaan…
Jo oli rannalle tullut väkeä kalastajatuvistakin. Nuoret viittoivat keinuvasta veneestä: — Täällä ollaan onnellisesti! Mutta kaloja on vähän vain. Emme me siihen mitään voineet.
Aarre näki jo kaukaa harmaan sadetakin huppupäähineineen. Veneestä hän hyppäsi niin hätäisenä, että toinen jalka pulskahti veteen, ja ryntäsi suoraan isän luo.
— No, no, sanoi Einar huomattavan kylmästi, — noinko kiire sinulla on nuhteita saamaan sopimattomasta käytöksestäsi?