Aarre oli kuin puusta pudonnut. Vahasydän alkoi hyvää vauhtia kovettua, Tiellä se ehti jo niin kovaksi käydä, ettei kotona sulanut enää äidin kyynelistäkään.
Vai talonpoikamainenko hän muka oli? Ja poisko hänet lähetettäisiin tapoja oppimaan? Eipä hän tahdokaan oppia toisia tapoja, eikä hän välitä vieraista ollenkaan, ei ollenkaan…
Kaikki hienohelmat olivat juuri nousseet ja ilkkuivat märkää, ryvettynyttä poikaa merisankariksi. Kipin kopin Aarre riensi vaatteita muuttamaan, pahalla tuulella, sydän harmista kuohuen. Valio tuli puhuttelemaan häntä. — Aarre, tuhmahan sinä olet. Kuka nyt leikinlaskusta noin suuttuu? Tule sisälle ja ole oikein ystävällinen — tulethan? Mutta Aarre tyrkkäsi hänet pois kyynärpäillään. Hän ei tahtonut enää nähdä koko joukkoa, ei vaikka. Uhallakin hän juoksi Länsirantaan, niin pian kuin Valio oli hänet jättänyt. Vähät siitä, jos torutaan. Aikoohan isä toimittaa hänet pois joka tapauksessa. Mutta hänpä karkaakin merelle ainiaaksi, karkaa ihan varmaan!
Länsirantalaisten kalaosuus oli silloin jo perattu, sillä eihän se suuri ollut. Ja sen pienen erän tähden Laineen oli täytynyt merellä ponnistella! Anni oli tuskissansa valvonut melkein koko yön, kuunnellen tuulen ulvontaa. Vaan ei auttanut. Erkki kyllä rakasti tyttöä, mutta oli kova vaatimuksissansa. Anni oli ja saikin olla kukkanen kämmenellä; Laineen piti karaistua kallion nuoren männyn lailla.
Anni kutoi lämmintä sukkaa, Laine oli vaihtanut pukua ja söi juuri isoa voileipää, kun Aarre tuli. Huoneessa oli siistiä ja sievää: valkoiseksi maalatut huonekalut, valkoiset uutimet ikkunoissa, katajanhavuja lattialla ja kukkia pöydällä.
Siellä Aarre sai tyhjentää uhman ja surun sydämestään, ja päätös oli sama kuin tullessa: — Minä en tahdokaan hienoksi herraksi. Jos en saa olla teidän kanssanne, niin minä karkaan!
Annin sukkapuikot olivat pysähtyneet. Vasta nyt hän asian ymmärsi.
— Aarre herra, hän sanoi vakavasti, — menkää suosiolla, mihin vanhempanne päättävät. He kyllä tietävät, mikä teille on paras.
Poika äimistyi. Ei hän täällä olisi odottanut moista kuulevansa. Kaikkiko nyt liittoutuivat häntä vastaan? Paitsi Laine. Ei suinkaan Laine?
Silloin joku koputti ovelle. Aarre peräytyi: se oli hänen äitinsä, vakavana ja surullisena. Laine loi häneen suuret, hätäiset silmänsä, vakuuttaen: — Ei Aarre ole aikonut pahaa. Saahan hän jäädä tänne? Kyllä hän pysyy hienona kuitenkin…