Hämmästyen paronitar käänsi katseensa tyttöön, ja Anni kiirehti häpeissänsä nuhtelemaan:
— Laine, kuinka sinä noin rohkea olet?
Laine painoi alas päänsä. Ei hän koskaan muistanut, miten ylhäinen paronitar oli, siitä ajasta asti, jolloin tauluja maalattiin.
— Ei, lapsi, se on oikein, sanoi paronitar liikutettuna. — Älä pelkää minua! Ja voimakkaan tunteen valtaamana hän sulki Laineen syliinsä.
Sitten hän sanoi Aarteelle: — Mene nyt kotiin, mene äitisi tähden! ja Laineelle: — Juokse Itärantaan, sano että paronitar pyytää Viljoa viemään kirjettä laivalle iltapäivällä.
Paronitar ja Anni jäivät kahden. Heidän ei tarvinnut mitään selitellä, he ymmärsivät ajattelevansa samaa.
— Me emme ole voineet estää heidän ystävyyttänsä, sanoi Anni nyyhkien. — Mutta älkää, hyvä paronitar, sentähden lähettäkö Aarre herraa mihinkään. Minä puhun Erkille, että pannaan Laine palvelukseen. Ei Aarre herra sitten tule niin paljon meikäläisten joukkoon, jos Laine on poissa.
Armas pieni Laine! Mailis tunsi sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: — Antakaa hänet minulle, ei palvelukseen, vaan koulutettavaksi. Sitten johtukoon lasten ystävyys, niinkuin Jumala tahtoo! Mutta Einarin kylmä, ylhäinen katse kuvastui hänen eteensä. Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä sallia. Paras oli ajoissa erottaa heidät — niin, Einarin tahto oli tapahtuva. Einarin tahto: kalliovuori; Mailisin rakkaus: lämpöinen aalto. Hiljaa aalto huuhtelee ja kovertaa, mutta liian heikko on sen voima vuorta puhkaisemaan. Musertavasti Mailis nyt sen tunsi, ja samassa hän tappiolle joutuneena antautui. Siksi hän sanoi ainoastaan:
— Ei Laine oli syypää Aarteen tottelemattomuuteen. Ole huoletta, Anni rakas, ja pidä tyttö luonasi.
Iltapäivällä meni kirje eräälle luutnantille, Edith von Sternin lähimmälle naapurille Saimaan kanavalla. Viikkoa myöhemmin saapui vastaus, ja kohta sen jälkeen sukulaiset lähtivät, vieden Aarteen mukanansa.