— Kunpa minä olisin päässyt, sanoi Valio surumielisesti, katsellen etenevää laivaa, josta nuorten liinat liehuivat, Sirkun ylinnä. — Aarre on pahoillaan, mutta minä olisin mielelläni mennyt. Tuntuu kovin yksinäiseltä, kun he ovat lähteneet.
— Ensi kesänä saatte molemmat matkustaa, lupasi isä. — Käymme Saksassa taas kerran pitkästä ajasta.
* * * * *
Ei Aarre merelle karannut, mutta monta harmia ja vastusta hän tuotti luutnantille. Sitten talvella opettajat häneen tuskastuivat. Hyväpäinen poika, ja niin laiska ja vallaton! — Seuraavan kesän koko perhe vietti ulkomailla. Aarre oli seitsemännellätoista, kun he toisen talven jälkeen palasivat Valkamaan.
Silloin isä oli häneen jotenkin tyytyväinen. — Poika on tasaantunut, hän arveli hyvillänsä. Mutta Mailis näki, että se kaikki oli vain pakotettua tyyntä. Hän ymmärsi, että Aarre ulkonaisesti taipui, koska hän ei enää kestänyt eroa merestä ja Valkamasta. Joskus, kun Laine, Viljo ja muut entiset kesätoverit yhdessä purjehtivat rannasta tai lauantai-iltoina joutessaan kisailivat sileällä kalliolla, silloin saattoi Aarteen muoto näyttää sellaiselta, että äidin sydän vavahti. Ei ollut siinä suvipäivän aurinkoa, joka hänen iällensä kuului, vaan synkän, uhkaavan pilven varjo. Pitkillä, yksinäisillä purjehdusretkillä, ankarassa kamppailussa aaltojen kanssa hän tuon tuostakin etsi purkausta sille kuohulle, joka muuten ahdistui poven pohjaan.
Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.
He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä, äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa. Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.
Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?
III
Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat, koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo, vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn raskaiksi huokauksiksi.