Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen ikään ehtiä.
Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.
Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta. Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain airojen tasainen tahti.
Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti pysähtyivät, ja Viljo sanoi:
— Minä taidan nyt mennä merelle.
— Merelle!
— Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.
Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.
— Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.
— Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä. Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua…