Viljo rohkaisihe.
— Mutta jos… jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja omat verkot, vaikkapa velaksi ensin —
— Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.
— Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni… Laine, Laine, etkö sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan —
— Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä semmoisia ajattele.
— Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään, puoleksi pahalla mielellä.
Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta edempää.
Laiva puhalsi.
Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä. Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat lakkiansa — tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt vihdoinkin voitettuna.
Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja veneen.