He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.
— Hyvästi, hän sanoi rannassa.
— Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.
— Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu veneen luona Lainetta odottamassa.
Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä sohistiin Laineen tähden.
— Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta rantain, — onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?
— On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä, niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.
— Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. — Aatukin on aina vaan teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. — Jos menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi… Tai ehkä Viljolla on tyttö katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, — niin kyllä sitten sentään —
— Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. — Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!
Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen: