— Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?
— Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere säikähtyneenä kimmahti koholle.
Ja sitten alkoi päivitteleminen.
— Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.
— Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria. Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun se paroni suotta ei ota useampia renkejä.
— Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on, ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne… Niin, tuota noin, hullu tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!
— Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.
Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:
— "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla: Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.
Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta; miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"