Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin…
Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista. Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan, ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.
Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa — toista silloinkin, kun meri nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä, mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.
He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita. Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä toisilleen että lapsillensa.
Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre — niin, Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa tahdissa.
Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi vastassa!
* * * * *
Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan, ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa, hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.
Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:
— Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en löydä sanoja.