— Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin puhumaan. — Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää, emmehän, Sirkku?
Hän katsoi Valiota hämmästyen:
— Mitä me pelkäisimme?
— Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. — Niin, se ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei tarvitse pelätä.
— Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, — minä olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava ja hurskas… mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?
— Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin, ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö, mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin kestävämpään.
— Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.
Äiti katsoi häneen hellästi: — En luule.
— Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. — Hän on lummekukka. Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?
— Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: — Ehkä Sirkku on oikeassa.