Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet väreilivät lammen kalvossa.
— Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. — Ihan varmasti minä en kelpaa.
— Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan ennen. Täti kulta…
— Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.
— En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku hätääntyneenä.
— Jos minä… jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä, sanoi Valio epäröiden. — Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti? Kyllä se olisi helpompaa.
Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.
— Helppoa tai vaikeata — pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi, maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa meidät.
— Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.
— Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.