— Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. — Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.
— Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja maalattiin. Kävihän se silloinkin.
— Niin, silloin, Sirkku huokasi. — Mutta se tyttö olikin erilainen kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät huvita minua.
— Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä, ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin. Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.
— Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.
Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan, tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta puuttui.
Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän todellisuuteen. — — —
Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. — Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä siellä.
Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.
Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa, jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas Suomen rannoilta.