— Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.
— Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.
Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.
— Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.
— Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä — laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren kohinankin!
— Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea, vetäytyen viidakosta rantaa kohti. — Käy tänne, kuuntele säestystä! Se on kauniimpaa kuin laulu.
He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle, siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi, mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.
— Laine, nyt on lammen pari kihloissa.
— Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako…
— Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun tyttöni —