— Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa…
— Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että olet minun, Laine, rakkahin —
Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä seisoivat silmästä silmään vastakkain.
Hetki ja leimaus — hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista silmistä.
— Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.
Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.
— Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.
Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.
Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen, silmissä luonnollinen kysymys: — Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta sisälle ja purskahti ääneen itkemään.
— Mikä sinun on? tutki äiti.