— En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään…
Vähitellen selitykset tulivat.
— Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin kummallinen olla… Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en koskaan…
— Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. — Kyllä minä levoton olen ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä oletkaan mielessäsi kantanut!
— Paroni löi Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine, närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.
Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko nyt paronikin tämän tiesi!
— Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.
— Pakenin… Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut… en siitä pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut…
— Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä lapsi parka —
— En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja loukkaantuneena. — En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en kertaakaan!