— Ja rakastat häntä sentään? Sehän on —
— En tiedä… en ole sitä kysynyt itseltäni… Usein häntä pelkään — niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas ystäväni… Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin? Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä minun pitää tehdä?
— Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.
— Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin! Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet mukanani…
— Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. — Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.
— Ei milloinkaan, niin totta kuin —
Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:
— Aarre, Aarre, älä vanno!
Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:
— Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni, sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän, että olen totta tarkoittanut.