— Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele äitiänne?
Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:
— Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.
— Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin äitisi?
Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.
— Näethän sen, Anni…
— Ei, ei! sai Laine sanotuksi. — Rakas olet minulle, sen tietävät kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni… En ymmärrä, miten kestän, että lähdet minun vuokseni pois… mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä en voi…
— Äitisi tähden? Oi Laine… Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä noudan sinut, kun palajan.
Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.
— Sentähden… sentähden… Minä luulen, etten niin rakasta sinua kuin sinä minua…