IV
Niin oli Aarre kokenut elämänsä ensimmäisen suuren surun. Kesti kotvan, ennenkuin hän jaksoi sitä käsittää, ja kun hän oli käsittänyt, tuntui mahdottomalta kantaa sen todellisuutta.
Uhma, kiivaus, vihakin oli monesti hänen rinnassansa kuohunut, mutta nyt tuli ensi kerran masennus kuin outo, synkkä painajainen. Mitä tehdä? Mihin mennä? Pahantekijän tavoin hän piilotteli rannalla metsän varjossa, tuntien, että hän ei voinut nöyrtyä astumaan isän eteen, joka oli hänelle korvapuustin antanut, ei taipua lähtemään jonnekin, minne hänet suvaittiin rangaistukseksi lähettää, tai kotona alistua lakkaamattoman valvonnan alaiseksi. Miksi häntä olisikaan vartioinut? Tytön tähden, joka ei luvannut tulla hänen omakseen? Voi Laine, Laine, mitä teitkään ystävällesi! Kuinka oli mahdollista jäädä tänne häntä näkemään päivä päivältä? Nytkin oli sydän pakahtua katkeruudesta, kun pelkkä ajatus vain lensi tuonne, mistä valo vaikeitten uudinten takaa heijastui metsän rintaan. Muualla oli pimeätä, kaikkialla pimeätä. Tähtiä taivaalla — mutta niin kaukana… Ja kuolon hiljaista! Meri vain kohisi taukoamatta.
Tuttu, rakas ääni kutsuu… Meri laulaa, meri houkuttelee:
— Minä lemmin, lemmin sua! Poikani uljas, poikani sorja, täällä on vapaus, siell' olet orja. Lemmi, lemmi mua!
Surut tuuditan, haihdutan pois, kuohujen keinussa kauas kannan, riehuni rinnoilla unhoa annan. Tullos, tullos pois!
Olit armaani lapsesta asti. Työnnä jo, lemmitty, purtesi uimaan, tullos telmehen riemuun huimaan, rientäös joutuisasti!
Aarre sipaisi otsaansa kuin heräten pahasta unesta. Niin, merelle! Sinne, mihin hän aina oli ikävöinyt! Nytkö tosiaan oli koittava pääsön hetki, hurmaavan, täyden vapauden kultainen päivä, jota hän ainoastaan mielikuvituksessan oli rohjennut pitää mahdollisena?
Kuin vesilintu syvyydestä sukeltaa, niin hän äkkiä kohosi toivottoman ikävänsä pimeästä. Samassa masennus oli kuin pyyhkäisty pois, tarmo palasi ja mieli terästyi. Ajatus alkoi salaman nopeudella toimia, tuumat risteilivät sinne ja tänne. — Viljohan lähtee huomenna! johtui hänen mieleensä. Siinä tuokiossa hän jo reippain askelin astui Itärantaa kohti. Hän oli taas täysin oma itsensä.
Hän koputti ovea ja kutsui ulos Viljon, joka tuli jokseenkin yrmeän näköisenä. Viljo ei voinut Aarretta sietää, ei tosiaan, varsinkaan tänään, jolloin hän oli nähnyt Laineen itkien juoksevan kotiin. Sitten vielä päälliseksi Aarre oli niin kauan viipynyt Länsirannassa, ettei Viljo päässyt hyvästi jättämään. Oliko nyt sanottu, että siellä oltiin hereillä neljän aikaan, kun hänen piti lähteä?