Mitä Aarre herra nyt sitten tahtoi?
— Viljo, hän sanoi kiireesti, — etkö voisi lähteä matkaan heti, jo tänä iltana, ja ottaa minut mukaasi?
Viljon silmät lensivät selälleen.
— Mitä varten niin? hän kysyi.
— Älä minulta tiedustele, kysy isältäni, kysy Laineelta… Sano vain, etkö voi? Minun pitää päästä merelle, joutua niin pian kuin suinkin. Vie minut samaan laivaan, johon itsekin menet.
Ensin Viljo tuijotti häntä hämmästyksissään, mutta vähitellen hän alkoi käsittää, mistä oli kysymys. Aarteella oli siis ollut tosi aikeita Laineen suhteen, hän oli puhunut paronille ja saanut kiellon, tiesi kuinka ankaran. Sitä Laine oli itkenyt. Onnellinen Aarre, jonka tähden Laine itki! Viljo tunsi mustasukkaisuuden taas kohoavan kuin kyyn kolostansa, mutta samassa sen pää painuikin takaisin. Tällä hetkellä Aarre mahtoi tuntea tuskaa, niin suurta, että Viljon täytyi hävetä pahoja ajatuksiansa. Kyllä hän tahtoi auttaa, vaikka Aarre olikin häneltä varastanut Laineen sydämen.
Aarre kävi kärsimättömäksi, kun Viljo vaikeni.
— Miksi et vastaa? Minun on kiire. En tahdo, että vanhempani tulevat pidättämään, ennenkuin liikkeelle ennätän.
Viljon silmistä loisti vähän veitikkaa kesken kaiken. Niinkö sitä vain piti lähdettämän, ilman passia ja papinkirjaa, ilman rahoja ja varustuksia, ilman paikkaa missään laivassa? Moisia saattoi kuvitella ainoastaan nuori paroni, joka ei tosi elämästä mitään tietänyt.
Niin, tuota kaikkea Aarre ei todellakaan ollut ottanut lukuun. Hetkeksi hän hämmästyi Viljon huomautuksesta, mutta pian uusi tuuma pälkähti hänen päähänsä.