Aarre ei itseänsä ymmärtänyt. Hän olisi lähtenyt, hän olisi palannut. Isän ylpeä katse, äidin lempeä katse vaati ja veti, toinen pois, toinen luo. Valion tyyni onni ja Sirkun heleä hymy kuohuttivat hänen mieltänsä; Lainetta hän kiihkoisasti ikävöi ja kuitenkin tahtoi paeta merten ääriin asti; ja Viljoa, tuota poikaa tuossa, joka peräsintä hoiti, hän tunsi yhtaikaa kunnioittavansa ja vihaavansa, vaikka syy vain hämärästi hänen kuvituksissaan väikkyi. Ja luontokin puheli. Kotilahti, armas lahti, jonka ympärillä liihotteli lapsuuden rauha! Aarre kuuli sen aaltojen kutsun ja kuiskauksen. Mutta toisaalta soi suuren meren kiehtova kohina, se soi, se soi vastustamattomasti. Ja tunteiden risteillessä vene yhä eteni ja eteni, kotivalkama häipyi häipymistään, ja rannat kietoutuivat yön utuihin.
Kuinka äiti oli katsellut häntä tutkivasti ja murheellisesti, ja sitten hyväillyt kädellään hänen kutrejansa ja hellästi sanonut: — Jumala sinua, rakkaani, siunatkoon ja kätkeköön kaikesta pahasta! — Oi äiti, et tiedä, mitä Aarteesi on tehnyt sinulle… Hyräiletkö huomisaamuna itkusilmin sitä laulua, joka aina niin kummallisesti on koskenut hänen sydämeensä:
"Missä, missä on poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?"
Aarre ei itse huomannut, että kuuma pisara putosi hänen poskellensa. Hän sävähti vasta, kun Viljo sanoi:
— Ehkä minä käännänkin kotiin, vai kuinka?
Hän katsoi Viljoon, ja tämän suu oli naurussa. Silloin Aarre suuttui sekä toverilleen että itselleen.
— Ole vaiti ja anna mennä, hän sanoi kovalla äänellä. Eikä yksikään kyynel tipahtanut enää.
Kohisten keula halkoi laineita, ja kohta heidän ympärillään ei näkynyt muuta kuin avara taivas ja hyrskyävä meri.
* * * * *
Kun mökeissä aamulla noustiin, oli Viljo jo palannut. Liinu piti kovaa suukopua. — Vai sinäkin yöjuoksuun! Ja vielä viimeisenä yönä ennen lähtöäsi. Ennätätkö nyt enää ajoissa matkaan? Mutta suureksi kävi ällistys, kun Viljo enemmittä selityksittä lyhyesti sanoi, että asia oli kääntynyt eikä hän lähtenytkään vielä.