Myöhemmällä paronitar sai tietää, mitä oli tapahtunut. Alun hän kuuli mieheltänsä, jatkon Annilta. Loppuna oli ainoastaan, että Aarre oli poissa, ja Viljon epäiltiin tietävän jotakin, vaikka hän pysyi vaiti kuin kala.
— Kyllä Aarre on mennyt merelle, nyyhki Laine. — Ehkä juuri "Pilveen", johon Viljo aikoi. Miksi Viljo muuten olisi jäänyt kotiin?
Niin sen täytyi olla. Kalpeana Mailis sanoi miehellensä: — Minä lähden heti Helsinkiin.
Einarin mieli oli yhtä levoton. Syyttävä tuska ja polttava rakkaus raastoivat hänen rintaansa — mutta ennen kaikkea oli kunnia säilytettävä.
— Ei mitään melua, hän sanoi. — Lähde ja ota Valio mukaasi. Ne, jotka täällä jotakin aavistavat, me vaiennamme, ja muille selitetään, että saimme kiireistä asiaa Helsinkiin. Jos Aarre jo on ehtinyt pitemmälle, lähti hän ulkomaille sukulaisten luo, koska — No niin, sinä ymmärrät…
Mailis ei vastannut, vaan riensi Valiota etsimään ja löysi hänet puutarhasta meren partaalta, kokonaan hämmästyksen ja tuskan valtaamana. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Aarre pani toimeen hurjia yllätyksiä — olihan "pikku veli" oikea villivarsa, se oli tunnettu asia niin kotona kuin koulussa — mutta Valio ei koskaan omasta puolestaan ollut ymmärtänyt pitää sitä vaarallisena. Pikemmin hän oli ihaillut Aarteen suurta reippautta ja tarmoa, noita ominaisuuksia, jotka häneltä itseltään puuttuivat, ja milloin hän oli hetkellisesti huolta tuntenut, se oli johtunut osanotosta äitiä kohtaan. Ja nyt — mitä merkitsi tämä kaikki, tämä odottamaton yöllinen tapaus, tämä suru, joka ei enää ollut huolehtivan mielen kuvittelua, vaan täyttä todellisuutta? Oliko hän siis ollut sokea tähän aamuun asti? Miten se oli mahdollista? Siten, valitettavasti, että hän ei koskaan ollut oikein osannut lähestyä veljeänsä eikä koskaan voittanut hänen sydämensä avonaista luottamusta. Ja nytkö se oli auttamattomasti myöhäistä?
— Äiti, mihin aiot ryhtyä? Tai miksi minä sitä kysyn — minunhan pitäisi keksiä, minunhan pitäisi olla apuna ja tukena…
— Niin, sinä tulet minun tuekseni. Me etsimme ja löydämme Aarteen, me lähdemme yhdessä matkalle nyt kohta.
Mailis selvitti hänelle asian, ja Valio sai oikean lähtökuumeen, vaikka olikin kysymyksessä ero Sirkusta ja Valkaman rauhasta. Tietysti hän tahtoi tehdä kaikki mitä voi, ja nopeasti ja toimekkaasti hän ryhtyi äitiänsä matkahankkeissa auttamaan.
Mutta aamujuna oli monta tuntia ennen vienyt Aarteen mukanansa, ja parhaillaan hän jo käveli pitkin Helsingin syrjäkatuja, tähystellen epävarmana kauppojen ikkunoihin. Yhteen puotiin, jossa myytiin käytettyjä vaatteita, hän oli astunut sisälle, kysyen työmiehen pukua. Myyjä katsoi häntä oudoksuen, mutta näytti sitten oivaltavan asian. — Herra on hyvä ja käy tännepäin. Rengille varmaan… Onko se lyhyt vai pitkä mies? — Minun mittaiseni, vastasi Aarre punehtuen. Mutta pukua hän ei saanut ostetuksi. Se oli hiukan nuhrainen, tuoksui tupakalta ja hieltä… Mitä hänen piti tehdä?