Kapteeni, lyhyt, tanakka mies, näytti arveluttavan punakalta, räpytti pieniä kalansilmiään ja sammalsi puhuessaan.
— William Rantanen, niinkö? Atla neidin veli? Komea poika, niinkuin tyttökin, helluseni…
Atla vastasi kapteenin leveään hymyyn vallattomalla naurulla.
— Ei hän olekaan veljeni. Minun veljeni on Kolumbus, ettekö nyt taas muista? Tuttava tämä on, hyvä tuttava vain! Sanoinhan minä sen jo hyyryä toimittaessani, mutta te sekaannuitte liikanimen tähden. Aina te joudutte päästänne sekaisin kun… kun… sanonko?… kun hän näkee minut, jatkoi Atla veikistellen Aarteelle. Mutta Kapteeni sen kyllä kuuli, niinkuin oli tarkoitus, heristi sormeaan ja nauroi hänkin:
— Vaiti sinä! Käymme ylös nyt. Rantanen tuo arkkunsa ja näyttää paperinsa. Mennään sitten merimieshuoneelle sopimusta tekemään.
Aarre kätteli ja kiitti lyhyesti Atlaa, puri huultaan ja kiipesi astimia myöten kannelle, vaivalla pysyen tasapainossa kantamuksinensa, niin tottunut urheilija kuin hän olikin. Aurinko loi kirkkaan valonsa hänen hienopiirteisille kasvoilleen, ja kapteeni räpytteli silmiänsä yhä enemmän. Äkkiä hän laski kätensä Aarteen olkapäälle, kysyen puoliääneen:
— Kuka te oikeastaan olette?
Se tuli odottamatta. Aarre ei vastannut, vaan ojensi paperinsa. Kapteeni katsoi niitä, vilkaisi Aarteeseen, tutki taaskin papinkirjaa ja näytti epäilevältä.
— Kalastajan poika? Itse samoin ammatilta kalastaja?
Aarre ei kestänyt enää tätä näytelmää. Ojentuen suoraksi hän lausui: