— En ole väittänyt mitään; olen lupauksen nojalla ja Atlanta Rantasen välityksellä tullut laivaanne, tuoden mukanani tarpeelliset paperit. Työhön, niihin käskette, olen valmis. Tarvitseeko teidän kysyä enempää?
Kapteenin pienet silmät saivat viekkaan ilmeen. Hän kumartui Aarteen puoleen, kysyen vieläkin hiljaisemmalla äänellä:
— Mitä maksatte?
— Mitäkö maksan? huudahti Aarre ääneen, hämmästyksen, inhon ja levottomuuden vallassa.
— Vaiti…
— Minä luulin, että te maksaisitte minulle työstä, jonka rehellisesti aion tehdä, kuten merimiehen tulee. Hyvä herra, minulla on taskussani kirje, jossa luvataan…
— Käyttäkää nöyrempää kieltä, varoitti kapteeni, tarttuen hänen käsivarteensa ja kumartuen niin likelle, että ääni sähisten tunki Aarteen korvaan: — Jos ette ole näitten paperien oikea omistaja, voin minä antaa teidät ilmi. Satamarkkanen käteen! Se ei ole suuri summa tämmöisessä tapauksessa.
Aarteen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mielenkuohunsa sen verran, ettei hän nyrkillänsä iskenyt vasten noita turpeita huulia ja punakkaa, kavalaa naamaa, jonka hymy oli muuttunut uhkaukseksi. Mitä auttoi raivo ja ylpeys? Hän oli kuin olikin miehen vallassa.
— Minulla ei ole kuin muutamia markkoja, hän sanoi kalpeana. — Vakuutan teille, että olen kunniallinen nuori mies, en mikään vekselin väärentäjä tai muu rikollinen karkulainen. Vaan ellette luota työkykyyni, suostun palkatta palvelemaan Kööpenhaminaan asti.
Kapteeni päästi Aarteen käsivarren irti ja nauroi.