— Kööpenhaminaan? Sanokaa New-Castleen. Muussa tapauksessa kutsun poliisin.
— Olkoon menneeksi New-Castleen, vastasi Aarre vapisten vihasta ja nöyryytyksestä.
Kapteeni nyökkäsi päätään merkitsevästi. Hän oli arvannut oikein. Tämän nuoren miehen saattoi vaikka kiertää sormiensa ympäri, sillä hän ei ollut oikeilla retkillä. Mutta Aarteelle hän sanoi ainoastaan: — Hyvä on. Siis emme myöskään lähde merimieshuoneelle. Minä suoritan asian ilman teitä… ymmärrättehän? Määrätkää nimi mikä tahansa.
— Ei ole kuin yksi nimi, jolla minut on tänne otettu, vastasi Aarre, astuen suorana alas kajuutan portaita.
Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi miehistö olla koossa. Aarre näki Atlan jälleen rannassa sen nuoren matruusin rinnalla, joka oli ollut hänen luonaan. Mies nousi "Pilveen", ja tyttö heitti häikäilemättä pari sormisuukkosta.
— Täällähän minun kilpaveljenikin on, ilvehti matruusi Aarteelle. Mutta Aarre ei pilaan vastannut, hän tunsi pelkkää harmia ja inhoa.
Alettiin avata purjeita, päästellä köysiä, hilata ankkuria. Virkeä koillistuuli puhalsi, purjeet nostettiin, ja illan hiljaa hämärtyessä "Pilvi" leijaili sinisestä salmesta kohti etäisiä ilmanrantoja.
Samaan aikaan juna tulla puhisi Helsingin asemalle. Siitä astui hätäisesti ulos kalpea rouva nuoren ylioppilaan saattamana. Mailis ja Valio saapuivat — liian myöhään.
V
Voipiko rakkaus haihtua, kun se on täyttänyt rinnan? Voivatko tuntehet vaihtua aaltona lahden pinnan?