Ehkäpä voivat — ehkä ei. En sitä tiedä nytkään: Ehkä mun lempeni tuuli vei — taikka en lempinytkään!
Tunnetko ristiaaltoset salmien läikkehessä? Kenpä tutkisi tuntehet nuoressa sydämessä!
Laine istui rantakalliolla illan rauhan vaipuessa yli meren ja maan. Kaikki unelmoi hänen ympärillänsä, ja hän unelmoi itsekin. Luonto kertoi sydänten satua:
— Nuori koivu kasvoi meren rannalla, ja meri oli jäässä pitkän talven. Silloin tuuli lensi koivun luo laulamaan kotoisia säveleitä. Koivu kuunteli, sillä hän rakasti laulua, mutta vähin hänestä tuntui, kuin sävelet olisivat olleet liian tuttuja ja tavallisia. Unelmana hän muisti toisen laulun, joka kauan sitten oli vaiennut. Se oli vetävä, salaperäinen, uljas kuin kotkan siipien souto ja hellä kuin kevätpäivä lapsuusaikoina. Mutta siitä oli kauan, se unohtui enemmän ja enemmän. Ja aurinko paistoi, ja tuuli lauloi yhä tuttavammin. Silloin koivu eräänä aamuna heräsi ryskeeseen ja solinaan. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka heikoksi oli jää käynyt, ja nyt oli yön myrsky murtanut sen. Outo, kertomaton sävel alkoi soida — outo ja tuttu kuitenkin, koivun unelmien kaihottu sävel. Suuri meri lauloi. Koivu kumartui kuin lumottuna kuuntelemaan eikä kuullutkaan enää muita ääniä, ei kotituulenkaan, joka koko talven uskollisesti oli laulanut hänelle. Päivä lämmitti, lehti puhkesi, oli kesä jälleen. Pohjolan kesä on lyhyt… Kerran aallot korkeina kävivät, löivät yli partaan, huuhtelivat koivun juurta. Ei koskaan koivu unohda sitä myrskylaulua… Meri tahtoi vetää hänet helmaansa, upottaa iäksi aaltojen säveliin. Koivu vapisi ja vastusti. Kotituuli, hyvä tuuli, auta, käännä aallot! Mutta se vihelteli kuin pilkaksi eikä kuunnellut. Yksin täytyi nuoren koivun taistella ja voittaa…
Laine kohottausi hiukan kallion kanervapeitteeltä, luodakseen suuret, surulliset silmänsä merelle.
— Voi ajattelematonta koivu raukkaa, joka eli hetkessä eikä kysynyt muuta! Ei koskaan hänen mieleensä johtunut, että meri kerran avaisi sylinsä ja pyytäisi laulujensa palkkaa… Eikö se tuottanut riemua silloin? Miksi koivu ei tahtonut? Ah, niin suuri, niin syvä oli meri, niin mahtava, että pyörrytti… Se oli lähellä ja kaukana sentään, niin kaukana kuin pilvi lintusesta, kuin tähti metsän latvoista. Koivu ei koskaan olisi voinut vaipua meren syleilyyn irtautumatta juurineen, kuihtumatta, kuolematta…
Hiljainen ilmanhenkäys värähti yli uinuvan luonnon. Tuuli! Kotoinen tuuli!
Laine havahti unelmistaan, ja sydän tuntui äkkiä keventyvän, kuin taakka olisi pudonnut pois. Oliko tämä nyt järkevää? Reipas kalastajatyttö ei saanut heittäytyä haaveiden valtaan. Ja hän puisteli kerran palmikoitansa ja lauloi jotta kalliot kajahtivat:
— Tuttava tuulonen, rientäös, riennä, valkaise oksani, aurinko armas, välkkyös, rannan vuori! Ilmojen keinuhun vihreät lehvät! Laulua täynnä on maailma sentään, riemukas mieleni nuori!
Hypellen hän joutui kalliolta alas. Isä ja äiti jo varmaan odottivat levolle, täytyi rientää.