Kuka tuli vastaan tuolla? Viljoko? Laine asteli vielä kiireemmin ja iloisemmin. Mutta Viljon muoto ei ollut iloinen, se oli yhtä jäykkä kuin viime aikoina tavallisesti.
— Sinä lauloit, hän sanoi. — Minä kuulin ja tulin sanomaan hyvästi.
— Miten niin? Mitä tarkoitat?
— Sain Atlalta kortin. Nyt minun tulee lähteä heti yöllä.
— Mutta sano, menihän "Pilvi" silloin, kolme päivää takaperin? Eikö mennyt? Ja Aarre? Kuinka sinä siis —
— Ota selvää siltä, jota se koskee. Ensi yönä lähden minä enkä vastaa muista kuin itsestäni. Mitä siitä huolisit, lähdenkö "Pilvellä" vai millä. Hyvästi nyt, Laine.
Hänen äänensä oli kova ja karkea, mutta se ei tuntunut oikein varmalta. Sen kovuus oli sitä laatua kuin louhikon, jonka lomasta lähteensilmä joka hetki on pulpahtamaisillaan esille.
Laineen olennosta oli ilo jo paennut. Se oli ollut kuin päivän pilke sumusäällä.
— Anna anteeksi, että olen pahoittanut mieltäsi, hän sanoi hiljaa.
— Eihän sitä tarvitse anteeksi pyytää, vastasi Viljo.