— Voi, älä puhu minulle tuolla äänellä! Etkö voi leppyä enää milloinkaan, rakas Viljo? Ensin lähti Aarre ja nyt sinäkin tahdot lähteä, ja sitten on yhdentekevää, onko kesää vai eikö…
Silloin Laine näki Viljon silmissä tulen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt. Se oli loukatun ylpeyden ja ylenkatsovan miehekkyyden leimu, joka katkeran kirvelevänä leiskahti hänen ylitsensä.
— En minä hätävaraksi rupea, sanoi Viljo kääntäen selkänsä. Ja sitten hän meni. Louhikon lähteensilmä oli tukkeutunut. Eikä tyttö voinut muuta tehdä kuin suuressa tuskassa seisoa paikallaan, katsoen hänen jälkeensä.
— Voi Viljo, Viljo, kuinka kipeästi se koski… Jumala antakoon sinulle anteeksi! Hänestä tuntui kuin sydän olisi tahtonut pakahtua.
Silloin alkoi rannalta kuulua laulua. Se lähti Länsirannasta päin ja eteni, hukkuen kartanon puolelle metsään.
— "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille…"
Kuka lauloi? Äiti. Niinhän he aina laulelivat kilvan kuin lintuemo ja poikanen vihreillä oksilla. Ehkä se oli iltakutsu, ehkä äiti etsi häntä. Mutta hän ei voinut vielä tulla, ei tällä hetkellä… Kiitos, äiti, laulusta kuitenkin!
" Siell' ei merta pauhaavaa!"
Nyt Lainekin vasta tunsi, mitä ne sanat sisälsivät. Kiihkeästi itkien hän nojautui kallion kylkeen. Oi ihanaa aikaa, jolloin ei enää ero eikä erehdykset eikä mikään myrsky ota rauhaa pois!
— Jumala, anna anteeksi minulle myöskin, sillä minäkin olen syntiä tehnyt. En tahdollani, en, en, vaan tietämättäni ja ymmärtämättäni. Minä olen Laine, meren tyttö, niinkuin Aarre sanoi, ja minä käsitän hänen tarkoituksensa. Minua pelottaa… Voi, kunhan se ei olisi onnettomuuteni — minun ja muiden…