Hän muisti runon, jonka joku oli kirjoittanut hänen muistokirjaansa kansanopistoaikana:
"Sydän sulla on aallon lainen, niin lieto ja läikkeinen, vaan helmiä katkoksissa on syvyydessä sen."
Voi sitä huoletonta, raitista, vapaata "aaltosydäntä"! Oli jo tosiaankin aika etsiä sen syvyydestä helmet, jos niitä löytyi.
— Jumala, minut on opetettu tulemaan tykösi. Olisin tahtonut olla sinun hyvä lapsesi, ja nyt huomaankin, että sydämeni ei ole vakaa, niinkuin sen tulisi olla! Se oli niin kaunista, mitä runossa sanottiin helmistä… Hyvä Jumala, tee minun sydämeni sellaiseksi… sinun helmeksesi!
Hän nosti päänsä käsien varasta ja huomasi hämmästyen, että oli jo melkein pimeä. Mitä ajattelivatkaan isä ja äiti, kun hän näin kauan oli viipynyt? Juoksujalkaa hän kiiruhti kotiin.
Vanhemmat puhuivatkin hänestä juuri, vieläpä niin innokkaasti, että unohtivat oudoksua hänen poissaoloansa. Annin laulaessa Erkki oli tullut kartanon leikkuupellolta, mieli kovin kuohuksissa.
— Oletko sinä kuullut, minkätähden Aarre herra lähti pois? hän kysyi tiukasti.
Anni säikähti. Hän ei ollut uskaltanut kertoa Erkille. Varmaan hän siinä oli pahasti tehnyt.
— Oletko sinä kuullut? kysyi hän vuorostaan, luoden pelokkaat silmänsä Erkkiin.
Silloin Erkki alkoi kertoa. Paronitar ja Valio herra olivat tulleet Helsingistä, ja paronitar kuului olleen hyvin suruissaan ja itkeneen paljon. Paroni oli ollut synkkä ja totinen, ja Aliisa neitsyt oli kuullut oven takaa, että he olivat valittaneet Aarre herran karkaamista. Karannut hän oli eikä sukulaisiin lähtenyt! Johan sitä heti vähän supistiin, mutta nyt se tiedettiin, vaikka paroni ja Sirkku neiti olivat puhuneet toisella tavalla. — Mikä hänen karkaamaan pani? oli Erkki kysynyt. Silloin miehet olivat vaienneet, akat katsoneet toisiinsa ja tytöt tirskuneet. Erkki ei ollut viitsinyt udella sen enempää; mutta sitten Länsirannan Janne, joka taas oli juonut, oli tullut aivan hänen nenänsä eteen ja härnännyt: