— Oi paronitar, älkää sanoko niin! Se pistää kuin puukko sydämeeni. Minunhan on syy.
— Älä koskaan sellaista kuvittele! Olisitko sinä minun iloni ja lohdutukseni, jos sinun tähtesi kärsisin? Ei, lapsi, syy oli maailman. Ehkäpä sinä olit luotu hänelle — sitä ei voi kenkään tietää — mutta se ei voinut tapahtua kuitenkaan. Jumala on sinulle kääntävä kaikki parhaaksi, ja kerran hän varmaan valmistaa elämällesi toisen onnen. Mutta rukouksissa sinä olet aina muistava häntä, minun poika raukkaani…
— En unohda häntä koskaan, kuiskasi Laine.
Joku seisoi silloin ovella, mutta poistui kuulumattomin askelin. "Syy oli maailman." — Minun, minun se oli! huusi ääni hänen sydämessään. — Poikani on minulta mennyt, ja nyt otetaan vaimoni. Jumala, sinä joka — Hän ei ollut sitä nimeä rukoillen lausunut nuoruuden päivistä asti. Pää vaipui käsien varaan, ja voimakas vartalo vapisi nyyhkytyksistä. Siitä hän ei noussut, ennenkuin hiljaa koputettiin ovea.
— Paronitar kutsuu, täällä on kirje Aarre herralta.
Paroni syöksyi ylös ja riensi vaimonsa luo, ikäänkuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Valio ja Sirkku saapuivat toisesta ovesta. Uutimet oli vedetty syrjään, jotta valo vapaasti tulvi vuodekomeroon, ja Mailis lepäsi tilallansa hymyhuulin, loistavin kasvoin, vaikka kyyneleet silmissä välkkyivät. Liikutukselta hän ei voinut puhua, hän vain ojensi kuoren ja paperin miehellensä.
Siinä oli Kööpenhaminan leima ja ainoastaan muutamia rivejä:
"Oma äitini!
Voitko antaa anteeksi pojallesi, joka on tuottanut sinulle murhetta? Luulen, että olet minulle rakkaampi kuin koskaan ennen, mutta jäädä en voinut ja palata vielä vähemmin. Sinun laulusi on soinut korvissani lakkaamatta. Rakasta minua aina! Muista minua usein! Hyvästi!
Aarteesi."