Laine oli saanut oman kirjeen, mutta se oli piilossa hänen povellaan. Se oli vieläkin lyhyempi, siinä oli vain viisi sanaa: "Meren tytölle viimeiset hyvästit Aarteelta."
Ei muille sanaakaan, ei edes tervehdystä. Se koski Valion sydämeen; se koski paroniinkin, kovemmin kuin hän edes olisi saattanut ajatella. Tuo pieni kirje paljasti hänelle hänen poikansa sydämen toisenlaisena kuin yhdeksäntoista vuoden yhdessäolo. Mailis oli aina sanonut häntä helläksi, Einar oli nähnyt vain uljuutta tahi itsepintaista uhmaa. Ja samassa johtui hänen mieleensä, että Aarre varmaankin oli juuri yhtä paljon isäänsä tuntenut. Miksi he eivät olleet löytäneet avaimia toistensa sydämiin? Mikä oli ollut välissä?
Paroni ei sitä voinut tällä hetkellä harkita, hän tunsi vain suurta, masentavaa surua. Jumalan kiitos, että oli jotakin lievennystä, että Mailis hymyili jälleen!
Siitä hetkestä paronitar alkoi virkistyä. Toisena aamuna Laine sai auttaa häntä hetkeksi pukeutumaan aamupukuunsa ja siirtymään nojatuoliin ikkunan luo, josta näkyi kauas merelle.
— Jätä minut nyt yksin, sanoi hän sitten. — Odota lähellä, minä soitan, kun tunnen väsyväni.
Uneksien Mailis katsoi ohi saarien, sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hän hyräili hiljaa:
— "Ah jos sun vielä näkisin kuin muinoin niin herttaisna, kun leikkis ja riemus kotihin loi auringonpaistetta…"
Viikkoa myöhemmin Mailis jo Valion ja Sirkun kanssa käveli puutarhassa kukkiensa keskellä. Oli myrskynnyt paljon, mutta kerran yöksi tyyntynyt; silloin halla oli käynyt, ja hennot, kirkkaat terälehdet riippuivat paleltuneina. Hellästi hän nosti pieniä painuneita päitä ja iloitsi, missä löysi karaistun, koskemattoman kukkasen. Harvoja niitä oli enää, auttamattomasti oli kesäinen kenttä hävitetty. Mailis käänsi katseensa kukkasista merta kohden, ja taaskin silmiin tuli uneksiva ilme. Siinä oli surua, mutta siinä oli varmaa, syvää rauhaa.
Pian sen jälkeen Laine seurasi isäänsä ulos syksyisille vesille, sillä paronitar ei tarvinnut häntä enää. Hän oli hyvin reipas, mutta jotakin uutta oli hänessä sen ohella, jotakin ylevää ja vakavaa, jonka hän paronittaren vuoteen äärestä oli mukanansa tuonut. Anni katseli häntä vielä, kun hän seisoi purjepuun luona, ja tunsi, ettei tarvinnut hänestä huolehtia, sillä hänellä oli hyvä suoja.