Kun "Pilvi" lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre määrättiin "oikean puolen" vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen perämies ja miehistönä paitsi häntä, "jungmannia", ylipursimies ja kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa, Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä, mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta toveriansa jo ennen yötä.
He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.
— Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.
— Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.
— Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä. Mitä sinä saat?
— Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen leikiksi.
— No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.
Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.
— Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. — Ja sinä korvasi, hän lisäsi uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.
Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.