— Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen ajettuneita huuliansa.

Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut, korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties saamaan korvapuusteja raa'alta vieraalta mieheltä…

Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.

Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.

Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten uudinten takaa.

— Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja kuitenkin, kuitenkin…

Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen paroni!

Aarre naurahti. — Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen, joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä nyt kelpaisi hänelle?

Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi… Kuinka ihmeellistä sentään, että "meren pari" ei kuulunutkaan yhteen!

Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois ja nousi uhmailemaan. — Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman. Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!