Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista, Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät, joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen, huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja. Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun, Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui. — Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja sielläkin… Voi sun —
— Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.
— Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. — Minulla on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin hyvittelee — ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, — niin, eikö kannata, vai mitä?
— Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja kapinassa.
Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa. Hän kysyi "timperiltä" ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. — Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen, kyllä hän nyt itse saa housuillensa!
Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen täytyi ajatella: — Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin, kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan. En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.
Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen, tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään, toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa "vasemman puolen" miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.
— Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. — Se on ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?
Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti koko lepoajan hänen kanssaan.
Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat päätänsä. — Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön ottamaan "tuulennostoryyppyjä". Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että